Samana päivänä John Scotram ilmoitti ministeriönsä jäsenille:
Rakkaat ystävät,
Tällä viestillä lähetän sinulle a hyvin epätavallinen unelma että minulla oli viimeinen sapattiaamu. Kerroin sen vaimolleni ennen kirkkoa ja toistin sen uudelleen saarnassani, etten unohtaisi mitään yksityiskohtia. Juuri ennen lounasta vaimoni lähti talosta ruokkimaan lehmiä, kun minä lämmitin ruokaa. Kun hän palasi, saimme hyvän uutisen, että jumalanpalveluksessamme syntyi kaunis härkävasikka. Koska kirjoitan aina vasikan syntymäajan muistiin, katsoin päivämäärän ensimmäisen kerran sinä päivänä ja huomasin, että se oli 22. lokakuuta 2011 – 167 vuotta tutkivan tuomion alkamisesta. Mielestäni tämä tekee unelmasta entistä tärkeämmän. Kutsuin unta: Neljännen enkelin viesti.
John Scotramin unelma – Sapatti, 22. lokakuuta 2011
Unessani näen itseni kaupungissa, joka näyttää olevan eri aikaan. Olen pikkukaupungin vilkkaassa ja vilkkaassa keskustassa, joka muistuttaa aikaa vähän ennen sähkön tuloa. Katson itseäni ja tajuan, että minulla on outoja vaatteita. Ne ovat kaikki antiikkiruskean värisiä ja housut menevät vain polven alapuolelle, missä ne on sidottu yhteen soljen avulla. Käytän mustia, hienoksi kiillotettuja nahkakenkiä, joita et voi ostaa enää tänään. Nahka on erittäin paksua, ja kengät ovat kotitekoisia, käsityölaatuisia. Minulla on paksut villasukat, jotka naarmuttavat minua hieman. Ylävaatteeni muistuttaa häntätakkia ja menee alas pakarani alle. Ymmärrän, että tämä on monien ympärilläni olevien ihmisten normaali pukeutuminen, enkä herätä väkijoukossa mitään huomiota. Näen kaasulyhtyjä kaikkialla aukiolla, ja olen täysin selvää, että olen vähän aikaa ennen sähkövalaistuksen käyttöönottoa. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset puhuvat englantia ja huomaan, että äidinkieleni on englanti. (Kaikki, mitä unessani sanottiin, oli vanhentunutta englantia, koska sitä ei enää puhuta, mutta ymmärsin sen.)
Sitten on vähän nälkä. Päätän käydä yhdellä monista ruokakojuista, jotka ovat täällä kaupungin keskustassa. Kaikki kopit on rakennettu melko karkeasta puusta ja ovat hyvin alkeellisia. Sitten silmäni osuu sellaiseen, joka kantaa suurta puista kylttiä kopin päällä. Kirjoituksessa lukee "Hampurilainen". Ymmärrän nyt, että tämä ei kuulu aikakauteen, jolle näen itseni käännettynä, mutta olen tulossa lähemmäksi välipalakojua. Puisen esittelypöydän takana, joka ulottuu myyjän ja vatsan korkeuteen asti, näen oudon näköisen miehen. Hän on erilainen kuin ympärilläni olevat ihmiset, jotka ovat kaukasialaista alkuperää, kuten minä, melkein poikkeuksetta. Ensi silmäyksellä hän ei tee luotettavaa vaikutelmaa. Mutta tämä vaikutelma muuttuu myöhemmin, kun hän palvelee minua. Hänellä on hyvin tumma ihonväri, melkein musta, mutta silti hänellä ei ole mustalaisen miehen piirteitä, mutta muistuttaa minua enemmän arabista. Hänen hiuksensa ovat kiharat ja korpinmustat ja putoavat aaltoina juuri hänen hartioidensa alapuolelle. Muistan hänen kasvonsa vain hämärästi.
Hän ottaa tilaukseni hampurilaisista ja aloittaa sitten valmistuksen, joka menee täysin eri tavalla kuin odotin. Ensin hän ottaa valtavan, pyöreän hampurilaissämpylän, jonka halkaisija on vähintään 12 tuumaa, ja jakaa sen kahteen puolikkaaseen ilman veistä. "Leikkaukset" näyttävät täysin puhtailta kuin veitsellä leikatut. En osaa selittää, kuinka hän teki tämän "tempun". Kun hän laittaa kaksi puolikasta alas suurelle vaaleasta puusta tehdylle tiskille, niiden ulkopuoli on alaspäin, ja huomaan, että molemmat puolikkaat ovat eri muotoisia. Hampurilaisleivän yläpuoli on ohuempi ja sen poikkileikkaus muistuttaa puolikuuta (se on kovera), kun taas alapuoli on syvempi ja muistuttaa kulhoa.
Sen jälkeen mies asettaa pöydälle kaksi isoa kulhoa, jotka kumpikin vastaavat suunnilleen hampurilaisleivän kulhon muotoisen pohjan kokoa. Yhdessä kulhossa näen punaisen kastikkeen, joka saa minut hieman pelkäämään. Kulho on ääriään myöten täynnä tällä kastikkeella ja uhkaa melkein vuotaa yli. Jotenkin tiedän, että tämä ei ole tavallinen tomaattikastike, vaan verta. Mutta en estä miestä – tiedän, että minun on hyväksyttävä tämä hampurilainen. Toisessa kulhossa on kaksi isoa tomaattia, paljon salaatinlehtiä ja vähän vihreitä juttuja, joita en muista tarkemmin. Mutta tiedän, että ne ovat kaikki kasvissyöjiä.
Mies jakaa salamannopealla nopeudella kaksi tomaattia mestarillisesti neljään tomaatin puolikkaaseen, jälleen vain käsillään ja ilman veistä, ja levittää ne hampurilaisleivän alaosaan niin, että väliin jää tilaa. Sitten mies ottaa pyörteen lailla salaatinlehdet yksitellen kulhosta ja asettaa ne peräkkäin tomaatin puolikkaiden ympärille hampurilaisleivän alaosaan, jolloin muodostuu 24 salaatinlehden ympyrä. Ainoa aukko, joka on jäljellä, on tomaatin puolikkaiden keskellä. Kaikki näyttää erittäin koristeellselta.
Sitten huomaan, että miehellä on lihagrilli myyntitiskin alla. Se on keittolevy, jolla näen vain yhden ison pihvin ensiluokkaista naudanlihaa. Taitavasti hän kääntää sen ja se on valmis. Hän laittaa lihapalan hampurilaisleivän ylemmän puolikkaan keskelle, ja nyt ymmärrän, mihin tomaatin puolikkaiden välinen tila oli tarkoitettu. Yhdistämällä hampurilaisleivän yläosa ja alapuoli, lihapala mahtuisi täsmälleen neljän tomaattipuolikkaan väliin. Mies kertoo minulle, että vain punainen kastike voi pitää molemmat leivän puolikkaat yhdessä ja että tarvitsemme koko kulhon kastiketta siihen. Katson kuinka mies täyttää hampurilaisleivän alaosan kastikkeella ja koko kulho mahtuu sisään. En näe enää salaatinlehtiä ja tomaattipuolikkaita ja mies kokoaa jättiläishampurilaisen sovittaen yläosan lihapalalla alaosan tilaan. Hän ojentaa hampurilaisen minulle ja ihmettelen, mitä se maksaa. Mies sanoo: "Jos pidät siitä, se ei maksa mitään."
Syön hampurilaisen ja huomaan vahvan raa'an lihan maun. Ihmettelen, että syön sitä, koska olen kasvissyöjä, seitsemännen päivän adventistina. Kun syön hampurilaista, mieleni on valaistunut. Ymmärrän heti symbolismin merkityksen täysin selvästi ja sen, että siinä on kyse "vanhurskaudesta uskon kautta", jossa on kaksi osaa. Yhdellä osalla on Jeesus ja toisella osalla me Hänen seurakuntansa. (Hampurilaisen yläosassa oleva liha edustaa Hänen ruumistaan, kun taas kasvissyöjä alaosassa edustaa adventistien terveyssanomaa.) Kyse on selvästi neljännen enkelin sanomasta, jonka sain viimeisen kahden viikon aikana kahdessa osassa. Hampurilaisen syötyäni ymmärrän heti, aivan selvästi, että olen kokenut jotain erityistä ja että nyt on aika näyttää minulle enemmän.
Istuin syömään välipalabaaria päin olevaan pöytään ulkoilmaan. Sitten näen lähestyvän miehen, joka on valkoihoista alkuperää, ja kuten minulla, hänellä on vain vähän hiuksia jäljellä päässään, vaikka hän ei ole vielä kovin vanha. Luulen, että hän on 35-40-vuotias. Hän tulee pöytääni ja näen hänen näyttävän hyvin, hyvin surulliselta. Tunnen myötätuntoa ja ystävällistä kiintymystä häntä kohtaan, vaikka en vielä tunne häntä. Hän tulee lähemmäs ja istuu luonnollisesti pöytääni kysymättä. Kysyn häneltä, miksi hän on niin surullinen, ja hän kertoo minulle, että hänellä on ongelmia henkisen elämänsä kanssa. Hän on etsinyt koko elämänsä Jeesusta, mutta ei koskaan löytänyt täydellistä totuutta. Se teki hänestä niin onnettoman, että hän ei enää löytänyt edes mitään lohtua perheestään, eikä hän ymmärtänyt elämänsä tarkoitusta. Ymmärrän heti, että tämä mies tarvitsee viestin, jonka juuri sain. Selitän hänelle "vanhurskaus uskon kautta" ja että ei ole totta, että ristillä kaikki oli täytetty. Kun selitän hänelle tämän hampurilaisen kuvauksella, korostaen, kuinka suuri tehtävä on jokaiselle Jumalan seurakunnan yksilölle, näen hänen kasvonsa alkavan loistaa. Hänen molemmat silmänsä loistavat, ja näen, että hän on nyt onnellinen. Syleilemme ja sovimme hänet tulemaan seuraavana sapattina kirkkooni jumalanpalvelukseen. Tiedän, että hän ei ole adventisti, mutta hän ajattelee kuin yksi ja haluaa elää sellaisena.
Seuraavana sapattina näen itseni seisomassa erittäin suuren adventtikirkon aulassa. Monet ihmiset puhuvat matalalla äänellä. Miehet ja naiset ovat kaikki erittäin hyvin ja kunnioittavasti pukeutuneita. Se on paljon hiljaisempaa kuin adventtiseurakunnissa nykyään. Elän edelleen aikakautta, jolloin ei ollut sähköä. Halli on valaistu kaasulampuilla. Nyt näen ystäväni välipalaravintolasta tulevan luokseni. Hänen kasvonsa eivät loista, ja hän näyttää jälleen hyvin surulliselta. Haluan lohduttaa häntä. Hän sanoo: "Minussa nousi epäilys siitä, voiko viestimme tehtävästämme todella olla totta. Mistä saat varmuuden, että tämä kaikki on totta?" Katson häntä rakastavasti ja sanon: "Koko pyhät kirjoitukset ja Ellen G. Whiten kirjoitukset ovat täynnä vahvistuksia." Mutta hän sanoo: "Olen lukenut kaiken näiden muutaman päivän aikana, mutta en voi pitää tietomäärää, se kaikki näyttää hämmentävän minua entistä enemmän." Sitten hymyilen, koska ymmärrän häntä, ja sanon hänelle vanhalla englannin murteella: "Ystäväni, et ole vielä ymmärtänyt, että Raamattu on kondensoitua maitoa. Miltä sinusta tuntuu, kun juot litran maitoa?" Hän vastaa: "Hyvä ja tyytyväinen." Kysyn edelleen: "Miltä sinusta tuntuu, kun olet juonut litran kondensoitua maitoa?" Hän myös hymyilee nyt ja sanoo: "Huono. Oksensin todennäköisesti." "Kyllä", sanon, "niin sinulle on käynyt. Halusit juoda muutaman päivän kuluttua kondensoitua maitoa sen määrän, joka vastaa yhtä tai kahta gallonaa normaalia maitoa. Tämä on liikaa. Joskus sinun täytyy pitää tauko sulattaaksesi." Kerron hänelle uudelleen hampurilaisen symboliikasta ja tehtävämme tärkeydestä pelastussuunnitelmassa. Hänen kasvonsa loistaa nyt taas.
Puhuessamme en tajunnut, että muut aulassa olleet veljet ja sisaret olivat huomanneet meistä ja kuulleet keskustelumme. Yhtäkkiä näen itseni melko suuren joukon veljiä ympäröimänä. Miehet ja naiset melkein ryntäävät kimppuuni. He ovat kaikki niin kiinnostuneita aiheesta, että en voi vastustaa heitä. He työntävät ja lyövät minua tahattomasti puristaakseen kaiken, mitä tiedän. Vaikka minua ahdistaa kovasti, tämä on mielestäni hyvä asia. Kun kerron heille kaiken, näen myös heidän kasvonsa valaisevan. He ovat kerralla täynnä iloa! Monet muut vaivasivat minua, mutta yhtäkkiä kuulemme sireenin, ja kaikkien on mentävä "auditorioon". Tärkeä tapahtuma alkaa.
Sanon "auditorio", koska astuessani adventtikirkon saliin en näe itseäni tavallisessa kirkossa, jossa on puupenkit tasaisella lattialla, vaan seison takapenkkirivin takana, jotka on järjestetty niin, että jokainen seuraava penkkirivi on korkeammalla tasolla kuin edessä, kuten suuren yliopiston luentosali tai kokouskeskuksen suuri kokoussali. Näen kaikki penkit täynnä, mutta ei kasvoja, koska seison kaikkien takana ja olen huoneen korkeimmassa kohdassa. Nyt ymmärrän, että ystäväni seisoo vasemmalla puolellani ja hänen vasemmalla on tämän suuren seurakunnan johtaja. Penkit ovat kaarevia ja siellä on kaksi penkkipenkkiä, jotka erotetaan keskeltä portaikkokäytävällä, joka johtaa alas korokkeelle. Tiedän, että vasemmalla olevat penkit ovat täynnä adventisteja, mutta kun katson sinne, näen vain pimeyden enkä pysty erottamaan ihmisten ruumiita. Sitä vastoin näen adventistien ääriviivat oikealla rannalla melko selvästi.
Podiumilla nainen alkaa puhua. Hän pitää erittäin tärkeän saarnan, jota en ymmärrä yksityiskohtaisesti. Mutta tiedän, että hän puhuu siitä, mitä olen löytänyt, että suuri aihe on "vanhurskaus uskosta" ja että tämä on neljännen enkelin valon alku. Olen iloinen nähdessäni, että monet oikeissa penkeissä olevat adventistit alkavat loistaa. Yhtäkkiä hyvin mustissa vaatteissa oleva adventisti haluaa nousta ylös toiselle riville ja tiedän, että se on "hyökkääjä" (vastustaja, häirintä). (Tämä sana tuli mieleeni unessa niin usein, että haluan korostaa sitä jättäen sen käännöksiinkin alkuperäiseen muotoonsa.) Sitten tapahtuu jotain, mikä pelottaa minua syvästi. Yhtäkkiä kolme adventistia kirkossa istuu hänen takanaan ja vetää esiin pistoolin. Näen, että se on antiikkipistooli, jossa on vain yksi laukaus. He pitävät asetta vastustajan päätä vasten ja ampuvat. Kun he painavat liipaisinta, en kuule pamahdusta enkä näe tulta tai savua. Vastaajan pää, jonka näen vain takaapäin, putoaa oikealle, ja hän on "kuollut". En näe verta enkä haavoja. Hän ei vain liiku enää. Nainen puhui koko ajan välinpitämättömänä, ja näen kuinka adventistit oikealla penkkirannalla loistavat yhä enemmän.
Sitten suunnilleen rivien keskellä sama toistuu. Vastustaja haluaa nousta ja keskeyttää naisen ja esittää typeriä vastalauseita. Hänen takanaan kolme adventistia kohdistavat muinaiset aseensa häneen ja painavat liipaisinta. Ei savua, ei pamausta, ei tulta, ei haavoja, mutta vastustajan pää putoaa hänen oikealle olkapäälleen ja hän on hiljaa.
Sitten näen vastustajan suoraan edessäni. Välittömästi ohjaaja, ystäväni ja minä pidämme samanlaista pistoolia käsissämme ja ammumme. Taaskaan ei ääntä, ei haavaa, mutta vastustaja on kuollut. Se oli viimeinen.
Sitten korokkeella oleva nainen kutsuu parannukseen ja uuteen antautumiseen Herralle Jeesukselle uudella tiedolla kohtalostamme. Hän pyytää kaikkia, jotka haluavat antautua Jumalalle, tulemaan korokkeelle. Kaikki oikean penkkien adventistit kaatuvat – kaikki paitsi kuolleet vastustajat. Kun katson vasemmalle muihin penkkeihin, huomaan, että kaikki, jotka siellä aiemmin istuvat, olivat poistuneet salista. Yhtäkkiä kaikki korokkeella olevat adventistit kääntyvät minun puoleeni, ja nainen alkaa johtaa heitä. He tulevat portaita ylös minua kohti loistavin kasvoin. Huomaan, että he haluavat osoittaa kiitollisuutensa jollekin. Mutta en missään nimessä halua heidän palvovan minua, joten haluan paeta. Tätä tehdessäni käännän päätäni hieman oikealle ja takanani olevalla seinällä näen jättiläismäisen, karkeasti leikatun ristin, joka oli ilmeisesti ollut siellä koko ajan ilman, että olisin sitä huomannut.
Käännyn taas naisen johtamaan joukkoon, joka on yhä lähempänä ystävääni, ohjaajaa ja minua. Mutta nyt ymmärrän, etteivät he halua palvoa minua, vaan lankeavat polvilleen ristin eteen. Odotan, kunnes he ovat saapuneet luokseni ja nainen putoaa suoraan eteeni. Sillä hetkellä hänen kädestään lipsahtaa ulos pistooli, jolla on sama malli kuin muut. Sitten polvistuin naisen eteen – en osoittaakseni kunnioitusta hänelle, vaan osoittaakseni kunnioitusta ja palvontaa Jeesukselle hänen kanssaan. Olen niin alhaalla polvillani, että käteni koskettavat maata. Nyt näen, että minulla on pistooli molemmissa käsissäni ja laitan ne naisen pistoolin eteen lattialle. Kaksi pistooliani ovat nyt aivan naisen pistoolin edessä ja yhdessä ne muodostavat kolmion. Kaksi pistooliani on sijoitettu siten, että toisen piippu osoittaa toisen kahvaan.
Kun olimme kaikki polvistuneet yhdessä ja kiittäneet Jumalaa kaikista Hänen opetuksistaan ja uudesta valosta, nousemme jälleen seisomaan. Nainen sanoo itselleni, ystävälleni ja johtajalle, että meidän on nyt tehtävä pysyvä muistiinpano siitä, mitä olemme kokeneet täällä tänään tässä seurakunnassa. Meidän on nyt mentävä johtajan toimistoon ja kirjattava kaikki mitä täällä on tapahtunut kirkkopäiväkirjaan, jotta tämä ei koskaan katoa.
Tulemme sisään johtajan toimistoon, jossa on tumma puuvuori. Hän vetää valtavan kirkkokirjan seinällä olevasta hyllystä ja avaa sen hyvin vaikeasti, koska se on hyvin suuri ja painava. Sivut näyttävät minusta valtavan suurilta. Sitten hän alkaa tehdä levyjään sulkakynällä ja musteella. Kaikki on hyvin juhlallista. Jonkin ajan kuluttua allekirjoitamme kaikki – johtaja, minä, ystäväni, nainen ja monet läsnäolijoista. Ohjaaja laittaa kirjan takaisin hyllyyn ja poistumme iloisina ja loistavin kasvoin.
Seuraavana sapattina seison suuren valkoisen kirkkotalon edessä, jossa olin ollut sapattina aiemmin. Olen edelleen samassa ajassa kuin ennenkin. Tällä kertaa en ole aulassa, vaan seurakunnan valtavan pyhäkön ulkopuolella. Ymmärrän, että se on puukirkko valkoisella maalilla. Se ei ole uusi, mutta ei liian vanha; valkoinen ei ole supervalkoinen, mutta ei myöskään liian likainen.
Ystäväni on mukanani ja odotamme palveluksen alkua. Yhtäkkiä pääsisäänkäynnin pariovet avautuvat ja nainen juoksee ulos. Hän itkee katkerasti ja nyyhkyttäen juoksee karkuun pientä metsää kohti. Juoksemme ystäväni kanssa hänen perässään saavuttaen hänet ennen metsää, ja ystäväni pitelee häntä rakastavasti. Hitaasti ja kärsivällisesti aloin puhua hänelle. Hän itkee niin paljon, että en ymmärrä, mitä hän haluaa sanoa. Tiesin jo heti kun kirkon suuret pariovet avautuivat, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Kun nainen hieman rauhoittuu, voin vihdoin ymmärtää, mitä hän sanoo: "Johtaja! Hän on kuollut! Kun tulin tänä aamuna kirkkoon siivoamaan kaiken ja valmistautumaan jumalanpalvelukseen, löysin hänet makaamassa kuolleena toimistostaan lattialla. En tiedä tapiko hän hänet vai kuoliko hän sydänkohtaukseen. Mutta hän on kuollut!" Taas hän itkee ja itkee katkerasti. Yhtäkkiä mieleeni tulee polttavalla intensiivisyydellä: "KIRKKOKIRJA! Luoja, ehkä he halusivat varastaa kirkkokirjan!"
Sillä välin saapuu muita veljiä, ja me otamme naisen syliimme ja menemme takaisin kirkkoon niin nopeasti kuin hänen itkunsa sallii. Välittömästi, innoissaan ja suuressa ahdistuksessa, törmäämme johtajan toimistoon. Todellakin, hän makaa kuolleena lattialla. Mutta verta en näe. Hän makaa kasvot alaspäin. Kirkkokirja on edelleen hyllyssä. Vedämme esiin raskaan, nahkasidonnaisen kirjan, asetamme sen ohjaajan pöydälle ja alamme etsiä sapatin merkintää seitsemän päivää aikaisemmin. Kestää kauan ennen kuin käännämme suuret ja raskaat sivut. Jokainen sivu on kirjoitettu kahteen sarakkeeseen. Lopulta löydämme merkinnän alun – se on oikealla sivulla oikeanpuoleisessa sarakkeessa, alkaen suunnilleen alemmasta kolmanneksesta.
Siinä lukee "kirkkokonferenssi 18XX" suurilla mustilla kirjaimilla. (En voinut nähdä tarkkaa vuotta, koska hahmot olivat jotenkin epäselviä. Ilmoitan, että vuoden XX mennessä.)
Tämän otsikon alla on luettelo läsnäolijoiden nimistä, jotka olen unohtanut. Jokaisen nimen takana on osallistujan ammatti. Ihmettelen taas, kuinka vanhoja työnimikkeet ovat. Siellä on lakimies, pastori, puuseppä ja kotiäiti. En joko näe enempää tai vain unohdin sen.
Osallistujaluettelo päättyy toisen sarakkeen oikeanpuoleisen sivun loppuun, jossa lukee: "Tänä päivänä tässä talossa tapahtui seuraavat erittäin tärkeät tapahtumat:"
Käännämme sivua nopeasti. Ja sitten huomaamme, että seuraavalta sivulta on revitty ulos suuri suorakaiteen muotoinen pala. Koko vasen sarake puuttuu, johon tallennettiin tapahtumat ja uusi valo, jonka me kaikki olimme saaneet. Me kaikki pelkäämme kuolemaa. Yhtäkkiä nainen sanoo: "Luoja, minä näin tänä aamuna johtajan toimiston ovella tuon muotoisen paperin, johon oli lyöty naulilla. Ehkä se on vieläkin siellä!" Käännymme kaikki ovelle ja tutkimme molempia puolia. Paperi ei ole enää siellä. Siellä missä naula oli, näkyy vain pieni reikä johtajan toimiston oven ulkopuolella.
Käännyn taas kaikkien muiden puoleen. Näen, että heidän kasvonsa eivät enää loista. Nainen itkee taas katkerasti. Tiedän, mitä tänään tapahtui, niin häneen, ettei hän koskaan unohda sitä loppuelämäänsä.
Sitten katson itseäni ja vaatteeni alkavat yhtäkkiä muuttua. Näen kaiken kuin hidastettuna, kun housuni vaihtuu takaisin jokapäiväisiksi sinisiksi housuiksi ja villasukkien raapiminen lakkaa. Kengäni muuttuvat takaisin työkenkiksi maatilalle ja nyt minulla on kevyt kesäpaita. Yhtäkkiä kuulen kovan äänen ylhäältä ja takaani. Ymmärrän heti, että tähän suuntaan olin nähnyt auditorion jättimäisen puisen ristin. Ääni oli suuri ja kova, mutta ei epämiellyttävä ja julistaa juhlallisesti: "Ja nyt on sinun vuorosi!"
