Julkaistu alun perin keskiviikkona, 2. kesäkuuta 2010, 3:30 saksaksi klo www.lezztercountdown.org
Tutkimalla Jumalan kelloa Orionissa opimme ymmärtämään, kuinka Jumala johti ja varjeli kirkkoaan sen taivaallisen matkan viimeiset 166 vuotta, mutta opimme myös valtavista koettelemuksista, joita sen täytyi käydä läpi ja kuinka ne koettelemukset aiheuttivat yhä pahempia vahinkoja kirkkolaivalle. Valtavat riutat seisoivat venettä vasten: Ensimmäinen maailmansota vuonna 1914, joka jakoi kirkon kahteen osaan, ja sitten natsihallinto, joka kymmenen vuoden ajan vuodesta 1936 alkaen aiheutti lisäseulonnan kirkossa. Se kaikki osoittaa meille tänään, että seitsemännen päivän adventtikirkko ottaa todennäköisemmin kantansa maailman johtajien kanssa kriisiaikoina. Jumala merkitsi seurakuntansa historiaan vuoden 1986, mutta monet eivät voineet tunnistaa sitä heti, koska niin monet väärät opetukset olivat jo tunkeutuneet seurakuntaan liikaa, jotta kaikki jäsenet olisivat pystyneet säilyttämään täysin selvän tuomion. Seitsemännen päivän adventtikirkko saavutti pisteen, jossa se jopa lähestyi paavikuntaa lahjoilla ja alkoi lopulta osallistua julkisesti ja virallisesti maailman ekumeenisiin tapahtumiin. Kuka olisi uskonut, että ainoa "tiukasti protestanttinen kirkko" polvistuisi paavin kanssa rukoilemaan maailmanrauhaa, jota Raamatun mukaan ei koskaan tule olemaan, ja jopa puhe sellaisesta rauhasta ennustaa ihmiskunnan tuhoa?
Sillä kun he sanovat, Rauha ja turvallisuus; niin äkillinen tuho kohtaa heidät, niinkuin synnytys lapsen kanssa; eivätkä he pääse pakoon. (1 Tessalonikalaiskirje 5:3)
Siksi meidän on kysyttävä itseltämme, kuinka se on voinut päätyä tähän? Kirkko hajosi vuonna 1914, koska oli kysymys siitä, voiko kristitty osallistua sotaan vai ei, ja kuinka pitkälle lepopäivä voidaan tällaisessa tilanteessa rikkoa, ja oli jopa petosta, jonka eräät Saksan kirkon johtajat tekivät veljiä kohtaan natsihallinnon vuosina – kaikki nämä kauhistuttavat teot eivät vieläkään riittäneet kertomaan, että kirkko tuli "lahjoittamisen yhteydessä" maailmaan. Jeesus ilmaisi sen. Se on sanomassa neljännelle seurakunnalle, Tyatiralle, joka osuu yhteen vuoden 1986 neljännen sinetin alun kanssa ja kuuluu seuraavasti:
Siitä huolimatta minulla on muutamia asioita sinua vastaan, koska sinä kärsit tuon naisen Isebelin [roomalainen kirkko], joka kutsuu itseään profeettaksi [Vatikaani], opettaa ja vietellä palvelijani harjoittaa haureuttaja syödä epäjumalille uhrattua. Ja annoin hänelle tilaa [kuusi ensimmäistä marssia Jerikon ympäri, katso Historia toistaa] katua haureustaan; ja hän ei katunut. Katso, minä heitän hänet vuoteeseen ja ne, jotka tekevät huorin hänen kanssaan, suureen ahdistukseen [ongelmien aika], paitsi että he katuvat tekojaan. Ja minä tapan hänen lapsensa kuolemalla [7 vitsausta]; ja kaikki seurakunnat tulevat tietämään, että minä olen se, joka tutkii munaskuut ja sydämet; ja minä annan teille jokaiselle tekojenne mukaan. [Jeesuksen toinen tuleminen]. (Ilmestyskirja 2: 20-23)
Kirkko ei koskaan täysin luopunut sapatista huolimatta 18 Euroopan maan johtajien rikkomuksista vuosien 1914 ja 1936 sinettien aikana. Saksan ja Itävallan kirkkojen johtajat jopa pyysivät toukokuussa 2005 virallisesti anteeksi, että kirkko oli tukenut natsihallintoa toisen maailmansodan sotavuosina ja että se oli osallistunut juutalaisten vainoamiseen.AdventistReview.org -arkistot 2005):
Kirkon johtajat sanovat "Olemme pahoillamme"
Saksan ja Itävallan kirkot pyytävät anteeksi holokaustitoimiaMARK A. KELLNER, yleiskonferenssin viestintäosaston uutis- ja tiedotusjohtaja
Toisen maailmansodan päättymisen 6-vuotispäivänä huomioiden seitsemännen päivän adventistikirkon johtajat Saksassa ja Itävallassa ovat julkaisseet julistuksen, jossa he "pahoittelevat syvästi" osallistumista tai tukemista natsien toimintaan sodan aikana. Kirkon elimet "tunnustavat rehellisesti" epäonnistuneensa "seuraamassa Herraamme", koska ne eivät suojele juutalaisia ja muita tuon aikakauden kansanmurhalta, joka tunnetaan laajalti holokaustina. Miljoonat ihmiset menehtyivät sodan julmuuksiin, mukaan lukien yli 12 miljoonaa juutalaista, jotka tuhottiin natsien vainoissa 1933 vuoden aikana 1945-XNUMX.
Julistus julkaistiin alun perin toukokuun 2005 numerossa Advent-Echossa, kuukausittaisessa saksankielisessä kirkkolehdessä, ja se ilmestyy myös muissa saksalaisissa julkaisuissa, sanoi Günther Machel, Etelä-Saksan liiton konferenssin puheenjohtaja ja yksi kolmesta lausunnon allekirjoittajasta.
Kopio lausunnosta on toimitettu Yad Vashemille, Israelin holokaustin marttyyrien ja sankarien muistoviranomaiselle, lisäsi Rolf Pöhler, entinen Pohjois-Saksan kirkkoalueen presidentti, joka on nyt alueen teologinen neuvonantaja ja oli mukana julistuksen laatimisessa.
"Olemme syvästi pahoillamme siitä, että kansallissosialistisen diktatuurin luonnetta ei ollut havaittu ajoissa ja riittävän selkeästi ja että [natsi-] ideologian jumalatonta luonnetta ei ollut selvästi tunnistettu", lausunnossa sanotaan saksaksi käännettynä. Kirkko pahoittelee myös sitä, että ”joistakin julkaisuistamme – – löydettiin artikkeleita, jotka ylistävät Adolf Hitleriä ja hyväksyivät antisemitismin ideologian tavalla, joka on uskomatonta tämän päivän [näkökulmasta] katsottuna”.
Kirkon johtajat ilmaisivat myös pahoittelunsa siitä, että "kansamme yhdistettiin rotufanatismiin, joka tuhosi 6 miljoonan juutalaisen ja vähemmistöjen edustajan elämän ja vapauden koko Euroopassa" ja "että monet seitsemännen päivän adventistit eivät jakaneet juutalaisten kanssakansalaistensa tarpeita ja kärsimyksiä".
Lausunnon mukaan äärimmäisen valitettavana oli, että saksalaiset ja itävaltalaiset adventistiseurakunnat ”syrjäyttävät, erottivat ja jättivät [juutalaista alkuperää olevat kirkon jäsenet] itselleen, jotta heidät joutui vankilaan, maanpakoon tai kuolemaan”.
Jotkut adventtiseurakunnat karkottivat juutalaisperinnön jäseniä erilaisten rodullisten asetusten nojalla. Yksi, Max-Israel Munk, sijoitettiin kahteen keskitysleiriin natsien toimesta, ja hän selvisi ja palasi kirkkoonsa sodan jälkeen. Hän sanoi, ettei halunnut käyttäytyä seurakuntaansa kohtaan samalla tavalla kuin häntä oli kohdeltu Daniel Heinzin, Friedensaun adventtiyliopiston kirkon arkistonhoitajan, joka on tutkinut adventistitoimintaa kansallissosialistisen aikakauden aikana, mukaan.
Machelin ohella muut lausunnon allekirjoittaneet johtajat olivat Klaus-Juergen van Treeck, Pohjois-Saksan liiton konferenssin puheenjohtaja, ja Herbert Brugger, Itävallan adventtikirkon presidentti. Pöhler ja Friedensaun kirkkohistorioitsija Johannes Hartlapp laativat lausunnon, johon julistus perustuu. Kaikki kolme kirkkomaantieteellistä aluetta äänestivät tekstin hyväksymisen puolesta, Pöhler sanoi.
Lausunnossaan he kolme väittävät, että "tottelevaisuus, jonka olemme velkaa valtion viranomaisia kohtaan, ei johda raamatullisista vakaumuksista ja arvoista luopumiseen". He sanoivat, että vaikka vain Jumala voi tuomita aikaisempien sukupolvien teot, "meidän aikanamme haluamme kuitenkin ottaa päättäväisen kannan oikeuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkia ihmisiä kohtaan".
Brugger sanoi puhelinhaastattelussa: "Kirkon jäsenemme todella arvostivat tämän asiakirjan julkaisemista." Itävallan juutalaisyhteisöltä ei ole saatu viitteitä reaktiosta, mutta Brugger sanoi, että adventtikirkko ei ole niin tunnettu Itävallassa kuin jotkut muut liikkeet.
Kysyttäessä, kuinka kirkko, joka pitää sapatin pitämistä yhtenä perususkomuksensa, voisi hylätä juutalaiset sapatinpitäjät vainon aikana, Brugger ehdotti, että strategiaan saattoivat johtaa poliittiset, eivät teologiset näkökohdat.
Ensimmäisen maailmansodan aikana osa Saksan adventtikirkosta erosi ja vastusti asepalvelusta. Tämä johti kansallissosialistit vuonna 1936 kieltämään niin kutsutun "uudistusliikkeen" valtakaudellaan. Brugger sanoi, että huoli natsien pääadventistikirkkojen sulkemisesta saattoi painaa tuon aikakauden johtajia.
"Luulen, että näinä aikoina kirkkomme viralliset johtajat pelkäsivät menettävänsä kirkon hallinnan ja menettävänsä kirkon, koska poliittiset auktoriteetit olivat jo... [sekoittaneet] kirkkomme reformiliikkeeseen", hän selitti. "Luulen, että johtajamme pelkäsivät menettävänsä kirkkomme virallisen tunnustuksen, joten ehkä he eivät olleet [niin uskollisia] uskomuksillemme kuin olisi ollut tarpeen."
Myös Saksan tärkein seitsemännen päivän adventistikirkko kiellettiin hetkeksi natsien alaisuudessa, Pöhler toteaa. Hallituksen nopea kääntyminen johti helpotukseen adventistien keskuudessa, mutta myös yhteistyön tasoon hallituksen kanssa oli epäterveellistä.
"Emme vain vaiti, vaan julkaisimme myös asioita, joita meidän ei olisi koskaan pitänyt julkaista. Julkaisimme antisemitistisiä ideoita, joita meidän näkökulmastamme ei todellakaan tarvittu", Pöhler sanoi puhelinhaastattelussa.
"Meidän piti ymmärtää, että yksi väärä lausunto, yksi väärä ihmisen liike tarkoitti, että hän saattoi päätyä keskitysleirille", Pöhler sanoi tuosta aikakaudesta. "[Tämä oli] syy, miksi poistimme ja erotimme juutalaissyntyisiä adventisteja keskuudestamme: Jos paikallinen kirkko ei olisi tehnyt tätä, [natsit] olisivat sulkeneet kirkon, vienneet vanhimman vankilaan, ja se olisi merkinnyt koko seurakunnan kieltämistä."
Jotkut eurooppalaiset adventistit omaksuivat rohkean asenteen suojellakseen juutalaisia, kun taas toiset lähtivät mukaan osittain huolissaan perheistään ja seurakunnistaan. Yksilön olisi tarpeeksi vaikeaa tavoittaa juutalaista, Pöhler selitti, mutta seurakunnan jäsenten hengen vaarantaminen oli lisätaakka. Tällainen varovaisuus näkyi jopa saksalaisten adventistien käyttämissä nimikkeistössä, hän sanoi.
Daniel Heinz, Saksan Friedensaun adventistiyliopiston kirkkoarkiston johtaja, sanoi, että hänen tutkimuksensa tarinoista juutalaisia auttaneista adventisteista johti siihen, että hän löysi niitä, jotka toimivat vähemmän kunniallisesti.
Natsipolitiikan vastarintaa sekä monien kristittyjen, muun muassa seitsemännen päivän adventistien, myötätuntoinen mutta rohkea vastaus natsien vainon kohteeksi joutuneiden henkien suojelemiseksi on dokumentoitu kaikkialla Euroopassa, mukaan lukien Puola, Unkari, Hollanti ja Tanska.
"Löysin erittäin vaikuttavia tarinoita adventisteista, jotka auttoivat juutalaisia kolmannessa valtakunnassa vaarantaen henkensä, ja löysin päinvastoin", Heinz sanoi. Muiden kirkon jäsenten joukossa yksi latvialainen adventistiperhe otti juutalaisen miehen, piilotti hänet sodan aikana ja selvisi hengissä. Sodan päätyttyä pakolaisesta tuli adventistiuskoinen ja kirkkopappi.
Machelin mukaan "Kuusikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen on myöhäistä, mutta näimme sen viimeisenä mahdollisuutena julistukselle."
Nuoret aikuiset kirkon jäsenet suhtautuivat myönteisesti lausunnossa esitettyihin huolen ja katumuksen ilmauksiin.
"Syntimme ja epäonnistumisemme paljastaminen nöyrästi on tärkein asia, jonka Jumala haluaa meidän tekevän", sanoi Sara Gehler, 25. "Ja vaikka 60 vuotta on jo kulunut, mielestäni meidän [seitsemännen päivän adventistikirkon] oli välttämätöntä ottaa kantaa toiseen maailmansotaan." Hän lisäsi: "Meidän velvollisuutemme kristittyinä on suojella ja auttaa niitä, jotka ovat heikkoja, avuttomia ja apua tarvitsevia."
Adventistimaailman päämajan Public Affairs and Religious Liberty -johtaja John Graz sanoi: "Niille, jotka uskovat Jumalan rakkauteen jokaista ihmisperheen jäsentä kohtaan kaikenlaista rotuun, uskontoon tai sukupuoleen perustuvaa syrjintää vastaan, tämä julistus, jonka on kirjoittanut sukupolvi, jolla ei ollut vastuuta holokaustista ja sodasta, mutta joka tukee vanhempiensa vastuuta, on myönteinen ja suuri rohkaiseva maamerkki."
On surullista, että alkuperäinen anteeksipyyntö puuttuu minkäänlainen tunnustus, että seitsemännen päivän adventtikirkko kohteli ensimmäisen ja toisen maailmansodan vuosina omia veljiään ja sisariaan täsmälleen samalla tavalla kuin juutalaisia veljiä, kun he halusivat pitää sapatin kaikissa olosuhteissa ja välttää käskyn rikkomista.Älä tapaAlkuperäinen anteeksipyyntö kuuluu:
...juutalaista alkuperää olevat kansalaiset olemme syrjäyttäneet ja syrjäyttäneet heidät, jättäneet heidät itselleen, ja siksi heidät on toimitettu vankilaan, maanpakoon tai kuolemaan.
On tuskallista lukea tällaisia puolimielisiä anteeksipyyntöjä, kun toisaalta luemme tarinoita uskollisista adventisteista, jotka kuolivat uskonsa puolesta, kuten meidän on pian tehtävä, kun sunnuntailain viimeinen oikeudenkäynti kohtaa meidät. Seitsemännen päivän adventtikirkko turmeltui natsihallinnon kanssa vuonna 1936, mutta uskonpuhdistuksen kirkko kiellettiin ja sen jäsenten oli kannettava ristinsä. Kaksi esimerkkiä voisi edustaa satoja uskollisia uskonpuhdistusliikkeen adventisteja, jotka kuolivat natsien vankiloissa ja keskitysleireissä ilman, että heidän "isoveljensä" edes mainitsi heitä.
Luetaan kaksi viimeistä kirjettä, jotka uskonpuhdistuksen adventisti Gustav Psyrembel kirjoitti vaimolleen:
Berliini NW40, 12. maaliskuuta 1940
Rakas. . .
Herran rauha olkoon kanssasi!
Haluaisin käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni kirjoittaakseni teille muutaman rivin, sillä jokainen uusi aamunkoittopäivä voi olla minulle viimeinen. . . . Siksi emme anna periksi päätöksen hetkellä, sillä tämä on oikea tie ja totuus. Se on Hänen työnsä, eikä Hän anna sen hukkua. On hyvin valitettavaa, että monet uskonveljemme [kolmessa sanomassa] harhautuvat oikealta tieltä, jättävät Johtajamme ja lippumme, luopuvat Hänestä, alkavat epäillä Hänen jumalallista rakkauttaan ja opastustaan ja siten surevat Häntä.
Jonain päivänä he katuvat katkerasti sitä ja tunnustavat virheensä, mutta silloin on ehkä ikuisesti liian myöhäistä, eikä apua tai pelastusta ole. He eivät ymmärrä, että he pettävät niitä, jotka pitävät kiinni Jumalasta ja tekevät taistelustaan sanoinkuvaamattoman raskaan. Kun minun kaltaiseni tapaus tulee sotatuomioistuimen eteen, [upseerit] sanovat: "Toiset [adventistit] ovat kaikki vakuuttuneita siitä, että he tekevät velvollisuutensa rikkomatta omaatuntoaan ja rikkomatta Jumalan käskyjä; miksi ette voi tehdä samoin?" Sellaisessa tapauksessa on erittäin, erittäin vaikeaa puolustaa totuutta, selittää kantaamme viranomaisille ja sanoa, että emme voi tehdä toisin. Toinen moite tuli osakseni "opettamattomuudestani" ja "itsepäisyydestäni".
Nämä [myönteiset uskovat], erityisesti ministerit, ovat onnistuneet pettämään ihmiset. Virheellisten totuudenesitysillään he kuvaavat meitä rikollisina ja sanovat, että meidät on petetty. He eivät tyydy välttämään konflikteja ja yrittämään löytää keinoja vaikeuksien kiertämiseen, vaan he yrittävät myös perustella vääriä tekojaan lausunnoilla ja Raamatun esimerkeillä, jotka eivät ole lainkaan relevantteja. Olen nähnyt tämän pitkässä, seitsemän sivun pituisessa kirjeessä ministeriltä, joka käytti argumentteja, jotka oletettavasti vahvistavat Todistukset. Mutta kaiken tämän ei pitäisi horjuttaa meitä. Totuus pysyy totuutena, ja mikä on oikein, pysyy oikeana; ja tulevaisuus paljastaa, kummalta puolelta se löytyy. . . .
Siinä uskossa, että jälleennäkeminen tulee, lopetan nyt. Herra olkoon kanssasi. Ota vastaan monia sydämellisiä terveisiäni ja suudelmiani syvästi rakastavalta isältä.
Parhaat terveiset kaikille, jotka aina ajattelevat minua.
Sinun Gustav.
Berliini NW 40, 29. maaliskuuta 1940
Rakas. . .
Tervehdys 2 Cor. 4:16-18.
Sen tähden me emme pyörty; mutta vaikka ulkonainen ihmisemme hukkuu, niin sisäinen ihminen kuitenkin uudistuu päivä päivältä. Sillä meidän kevyt ahdistuksemme, joka on vain hetkellinen, tuottaa meille paljon suuremman ja iankaikkisen kirkkauden painon; Vaikka emme katso sitä, mikä näkyy, vaan sitä, mikä ei näy; sillä näkyvät ovat ajallisia; mutta ne asiat, jotka eivät näy, ovat ikuisia.
Sain juuri tietää, että huomenna, 30., klo 5, minut teloitetaan. Jälleen kerran minulla oli mahdollisuus vahvistaa itseäni Jumalan Sanalla tälle viimeiselle matkalle. Uusi testamentti tuotiin minulle luettavaksi. (Mutta minulla oli vähemmän syötävää.) Leipäannokset ovat täällä paljon pienempiä, ja yleensä kaikki on paljon tiukempaa kuin Ploetzensee; mutta minä olen kestänyt kaiken iloisesti ja kärsivällisesti, sillä minä tiedän, kenelle teen kaiken tämän, enkä ole ensimmäinen enkä ainoa, jolle tämä osa on jaettu. Herra sanoo: 'Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaassa.' "Nostakaa päänne, sillä teidän lunastuksenne on lähellä." Nämä sanat ja arvokkaat lupaukset pitävät meidät eteenpäin raskaassa mutta upeassa taistelussamme. Herra on luvannut voimansa ja suojansa, ja Hän on myös valmis antamaan sen lapsilleen, kun he sitä tarvitsevat. Olen kokenut tämän kaikkina taisteluni vuosina aina tähän hetkeen asti. Herra olkoon kiitollinen ja ylistetty! Hän on pitänyt minut terveenä ruumiista ja sielusta ja antanut minulle ilonsa ja rakkautensa runsain mitoin. Hän ei jätä minua viimeisen tunnin aikana. Emme ole surullisia, vaan iloisia ja pidämme etuoikeutena kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä. "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun."
Hän on luvannut, ja uskoen tähän voimaan ja pelastukseen lähden tästä elämästä toivossa, rakkaat ystäväni, että näemme jälleen toisemme Hänen valtakunnassaan, ollaksemme ikuisesti Hänen kanssaan, joka on rakastanut meitä kuolemaan asti ja jolla on aina ollut hyvät aikeet meitä kohtaan. Siellä elämme häiriöttömässä ja erottamattomassa onnessa ja rauhassa, jota olemme täällä niin kovasti kaivanneet. Tulemme olemaan sellaisia unelmia ja tuskin pystymme käsittämään sitä onnea, joka tulee olemaan osa meitä syntisiä, kelvottomia olentoja, jotka olemme ansainneet kuoleman ja rangaistuksen. Mikä arvokas etuoikeus onkaan tietää ja uskoa tämä kaikki. Ja sinä, rakas äiti, et anna tämän kallisarvoisen aarteen koskaan ottaa sinulta; luota Herraan kaikissa elämäsi olosuhteissa, niin Hän on vierelläsi eikä koskaan jätä sinua; voittaa kipu ja lopettaa kilpailu; ole lohdullinen ja hyvällä mielellä. "En luopuisi tästä uskosta koko maailman puolesta. Hän, joka rakastaa Kristusta, ei voi koskaan jättää Häntä. Herra suo menestystä kaikille lapsilleen, jotka yrittävät pitää Hänen käskynsä. Se on myös lohdutukseksi sinulle, että kuolen ennen kuin minut haudataan, enkä minua haudata elävältä. Toivon, että Herra tukee sinua. Siunatkoon Hän ja suokoon sinulle rauha ja olkoon hänen suojeluksensa, ja olkoon hän hänen viimeinen armonsa! rukous Amen.
Vielä kerran ja viimeistä kertaa erittäin sydämelliset terveiset rakkaalta isältäsi. Parhaat terveiset myös Äidille ja kaikille rakkaille uskon veljillemme ja sisarillemme sekä kaikille sukulaisillemme sekä sinun että minun puolellani.
Gustav Psyrembel." – Ja seuraa heidän uskoaan!, s. 10–13.
Ja tämä on itävaltalaisen Reformation Movementin adventistin ja aseistakieltäytyjän viimeinen kirje Anton Brugger morsiamelleen Estherille, jonka hän kirjoitti vankilasta Brandenburg-Goertissa 3. helmikuuta 1943:
Rakas Esther, rakas aarteeni!
Valitettavasti meille ei ole annettu lupaa tavata toisiamme uudelleen. Voi kuinka halusin nähdä rakastavat kasvosi vielä kerran ja puhua muutaman sanan kanssasi. Ihana kuvasi olen aina pitänyt mukanani. Raamatuni takaosassa on kuvasi edessäni. Ota nyt Raamattu muistoksi minulta. Toivottavasti olet saanut myös viimeisen kirjeeni. Kun menet äitini luo, hän antaa sinulle nämä kirjeet.
Emme olisi koskaan uskoneet, että olimme nähneet toisemme viimeistä kertaa Niederrodenissa. Silti minulla oli aina tietty tunne, että suuri, ankara koe tulee vielä, mutta en kertonut sinulle siitä, etten pelottaisi sinua. Nyt se asia, jota pelkäsin niin kauan ja jonka odotin tapahtuvan, on itse asiassa tullut todeksi. Oi, kuinka mielelläni olisin elänyt tehdäkseni työtä ja tehdäkseni hyvää muille. Kuinka mukavaa olisikaan ollut tehdä yhteistyötä kanssasi hyvän tekemisessä. Minulle ei olisi voinut olla täydellisempää onnea kuin tämä.
Ajatus kaikesta rakkaan, hyvän äitini surusta on erityisen tuskallinen. Oi, pidä hänestä hyvää huolta ja lohduta häntä. Valitettavasti, rakas Esther, tiedän, että se iskee myös sinuun erittäin ankarasti. Mutta älä pelkää ja lohduta itseäsi Herrassa. Meidän on myös otettava tämä surullinen kohtalo kärsivällisesti pois Herran kädestä. Hän tietää, miksi Hän on sallinut kaiken tämän. Ei ole muuta tapaa valita, koska minun on uskoni mukaan mahdotonta osallistua sotaan. Voisin olla vapaa vain, jos sitoutuisin täyttämään varauksetta kaikki hallituksen käskyt, enkä voi tehdä tätä ilman, että joudun ristiriitaan omantuntoni kanssa. Sen vuoksi kärsin mieluummin kuolemantuomion, joka pannaan täytäntöön tänään, 3. helmikuuta 1943, kello 6 illalla. Vaikka se on vaikeaa, Herra armahtaa minua ja auttaa minua loppuun asti. Koska tämä surullinen asia tekee nyt mahdottomaksi sydämemme halusta olla yhdessä täällä maan päällä, lohdutamme itseämme kallisarvoisella toivolla, että Herra näemme toisemme uudelleen. Luotan Vapahtajan armoon ja armoon, että Hän hyväksyy minut ja antaa anteeksi syntini. Ole myös uskollinen Herralle Jeesukselle ja rakasta ja palvele Häntä kaikella voimallasi. Älä ole tyrmistynyt ja lohduta. Herran tulemisen jälkeen kukaan ei enää erota meitä, eikä mikään kärsimys ja kipu voi silloin kohdata meitä. "Terveiset minulta kaikki rakkaat. Sydämeni on aina ollut heidän kanssaan. Erityisesti terveisiä rakkaille vanhemmillesi ja rakkaalle veljellesi...
Olisin mielelläni haudattu maahan, mutta kaikki täällä olevat poltetaan krematoriossa. Olen jo pyytänyt Äitiltäni lupaa haudata uurna tuhkani kanssa Salzburgissa; se on paras paikka. Toivottavasti en ole elänyt turhaan.
Nyt, kultaseni, rakkaani, Herra siunatkoon sinua ja kaikkia rakkaitasi ja suojelkoon ja auttakoon teitä armollisesti, jotta voimme nähdä toisemme ikuisesti hänen rinnallaan Hänen loistavassa rauhan valtakunnassaan. Rakastan sinua syvästi loppuun asti.
Hyvästi, kulta, auf WIEDERSEHEN!
Sinun Antonisi." – Ja seuraa heidän uskoaan!, s. 49–51.
Luettuani nämä todistukset kirjasta "Seitsemännen päivän adventistien uudistusliikkeen historia", ymmärsin, miksi Jumala asetti Orionin taivaalle. Hän halusi varmistaa, että näitä marttyyreja ei unohdettu, ja Hän halusi näyttää kuinka paljon Hän rakastaa niitä, jotka elävät ja kuolevat Hänen ja Hänen asiansa puolesta. Ei, rakas Anton Brugger ja rakas Gustav Psyrembel, et ole elänyt turhaan etkä kuollut turhaan! Herramme pystytti sinulle ja tovereillesi erityisen muistomerkin: Orionin kaksi olkatähteä on omistettu sinulle – kaikille niille, jotka kuolivat molemmissa maailmansodissa uskonsa ja uskollisuudestaan Jumalan käskyille, kuten niille, jotka antoivat henkensä kuuden ensimmäisen sinetin ensimmäisellä kierroksella. Sinun todistuksesi eivät katoa; jokainen, joka lukee tämän artikkelin tänään ja on ymmärtänyt Orionin viestin, on erittäin iloinen voidessamme tavata sinut jälleen taivaassa Jeesuksen kanssa, kun he ovat käyneet läpi omat lähestyvät koettelemukset. Haluaisin suositella, että kaikki lukevat edellä mainitun kirjan luvun, jossa on nämä todistukset. Sen voi ladata TÄÄLTÄ.
Eikö näiden Jeesuksen todistajien perusteella olisi asianmukaista etsiä sovintoa kolmen adventtikirkon välillä, koska Jumala itse osoittaa kokonaisella tähtikuviolla, ettei Hän ole unohtanut kansansa syntejä? (Kolme eri adventistikirkkoa ovat: Seitsemännen Päivän Adventistikirkko, Seitsemännen Päivän Adventistien uudistusliike ja Kansainvälinen lähetysseura.) Kun katsomme näiden nöyrien ja anteeksiantavien veljien kasvoihin, jotka eivät koskaan paheksuneet tovereitaan, jotka ovat pettäneet heidät, ja kuten tosi kristityt jopa pyysivät Jeesusta antamaan heille anteeksi – voimmeko silti tulla yhteen uskon epäluottamuksella, joka haluaa Jumalan epäluottamuksen?
Jos uskonpuhdistuksen seurakunnat ovat näiden uskon sankareiden perillisiä, jotka hyväksyivät Jeesuksen neuvon antaa aina anteeksi, jos haluamme saada anteeksi, niin saavatko ne vaalia kaunaa suuren seitsemännen päivän adventistikirkon veljiään kohtaan – ja vastenmielisyyttä heitä kohtaan? Koska he ovat alttiita erehtymään ja syntiin aivan kuten kaikki muutkin ihmiset, saavatko he ajatella olevansa parempia ja tuomita suuren kirkon jäseniä kadonneiksi? Minun piti kokea se Seventh Day Adventist Reform Movementin pastoreilta ja johtajilta Etelä-Amerikassa. Ei, se ei ollut näiden Kristuksen uskollisten seuraajien henki, eikä se ole niiden henki, jotka sinetöidään. Vielä vähemmän se on niiden henki, jotka ovat pian 144,000 XNUMX joukossa. Muista, että puhun joistakin Seventh Day Adventist Reform Movementin johtajista, jotka tunnen henkilökohtaisesti; heidän joukossaan on myös monia upeita kristittyjä, jotka eivät vaali samaa henkeä.
Jeesus teki selväksi, että vain ne, jotka etsivät rauhaa ja ykseyttä seurakunnassa, pelastuvat. Äskettäin Saksan seitsemännen päivän adventistikirkon korkea johtaja kutsui minua julkisesti "suureksi separatistiksi". Reformikirkot antoivat minulle myös tittelin "suuri harhaoppinen". Ainoa huoleni on täyttää tehtävä, jonka Jumala on minulle antanut, ja välittää sitä tietoa, jonka Hän on uskonut minulle Pyhän Henkensä kautta järjestäytyneille seurakunnilleen. Ainoa väitteeni on tunnustanut Orionin ja sanon toistuvasti, etten väitä tulkintani olevan 100% oikeita. Nämä opinnot kannustetaan itseopiskeluun. Internet on täynnä sivustoja, jotka kertovat mitä tapahtui Orion-vuosina 1844, 1846, 1914, 1936 ja 1986. Taas sanon: testaa kaikki ja pidä se mikä on hyvää!
Johtajien reaktiot ovat niin säälittävää! Yksi järjestäytynyt kirkko kohtaa toisen niin vihamielisesti! Orion näyttää Jaakobin huoneen, Hänen kansansa, synnit, mutta se osoittaa myös, että Jumala ei hylännyt niitä. Kuinka voimme odottaa yhdistymisen lopulta tapahtuvan, jos kukaan ei ole halukas poikkeamaan hieman kiinteästä asemastaan? Kaikki puhuvat seulonnasta! Kyllä, se alkoi kauan sitten, kuten Ellen G. White totesi. Seulonta oli alkanut jo hänen aikanaan, mutta seulonta ei ollut vain kahden seurakunnan hajoaminen vuonna 1914 ja reformikirkon hajoaminen uudelleen vuonna 1951. Kyllä, ne tapahtumat ovat Jumalan merkitsemiä Orionissa negatiivisina tapahtumina, mutta tapahtumat eivät sinänsä aiheuta seulontaa. Juuri opit ovat noiden päivämäärien ja tapahtumien takana. Seulonta alkoi väärien oppien kautta ja huipentuu viimeiseen ravistukseen, joka tulee sunnuntain lakien kautta. Pian ihmiset kaikista adventtijärjestöistä – samoin kuin ei-adventistit – kokoontuvat yhteen Orion-sanoman kautta. Kun he ymmärtävät Jumalan sanoman, he saavat Pyhän Hengen ja muodostavat 144,000 XNUMX. He ymmärtävät, mitkä ovat seulonnan aiheuttaneet väärät opit ja korjaavat tarvittaessa näkemyksiään Orionin osoittamien opetusten mukaan. Tämä ja seuraavat artikkelit käsittelevät Orionin "valtaistuinlinjoja", jotka osoittavat kirkkojen ja monien sivuhaarojen välillä vallitsevat jakavat esteet. Artikkelit osoittavat, mikä on Jumalan tahto ja oikea oppi, joka meidän tulisi hyväksyä juuri nyt kaikessa loistossaan. Jumala ei jätä mitään pimeyteen, ja jokainen, joka lukee loput tästä artikkelisarjasta "The Throne Lines", loistaa kuin valo pimeässä paikassa.
Minun piti nauraa, kun tutkin äskettäin Seventh Day Adventist Reform Movementin sapattikoulun oppitunteja vuoden 2010 toiselle ja kolmannelle neljännekselle. Oli ilmeistä, että he valitsivat tarkoituksella Orionin sanomaan liittyviä aiheita ja yrittivät saada jäsentensä lujasti maadoittamaan uudelleenjulkaisemalla ja toistamalla aiheesta tunnettua vanhaa valoa. He tekivät sen estääkseen heitä uskomasta mihinkään Orionin tulevaan Jumalan ilmestykseen. Rakastan tätä sapattikoulua neljännesvuosittain, koska se perustuu tiukasti Ellen G. Whiten kirjoituksiin. Siinä ei ole mitään tarpeetonta; siinä on vain Ellen G. Whiten kysymykset ja lainaukset, jotka antavat vastaukset. Teologiset katsaukset, kuten seitsemännen päivän adventtikirkon lepokoulun tunneilla, ovat onneksi poissa. Näistä kahdesta neljänneslehdestä löysin uskomattoman määrän materiaalia, joka sopii täydellisesti artikkeleihini. Se vahvisti Orionin sanoman erikoisella tavalla, vaikka veljien tarkoitus oli kumota se. En löytänyt ainuttakaan riviä kahdesta Sabbath Schools -neljänneslehdestä tai edes yhtä Ellen G. Whiten lainausta, joka olisi ristiriidassa Orionin sanoman kanssa. Orionin sanoma on täydellisessä sopusoinnussa kaikkien adventististen perusoppien kanssa ja täysin sopusoinnussa kaikkien Raamatun opetusten ja Profetian Hengen kanssa.
Orion näyttää virheet, joita seurakunta – itse asiassa koko Jumalan järjestämät seitsemännen päivän adventistikirkot (myös siipikarjaiset) – on tehnyt vuodesta 1844 lähtien. Jos kaikki seurakunnat pääsisivät tunnustamaan ja katumaan syntejään Orionin kautta, niin puhdistettu Jumalan kirkko syntyisi ilman uusia perustuksia. Orionin sanoma ei ole kutsuviesti tai viesti erosta mistään seitsemännen päivän adventtikirkosta. Se on sanoma uskon ykseydestä, koska Jeesus opettaa meille, kuinka erottavat näkemykset näkyvät Hänen tahtonsa valossa ja mikä on väärä tai oikea oppi Hänen silmissään. Tulemme näkemään, että Jumala käsittelee kaikkia erimielisiä oppeja Orionissa. Monille johtajille on järkytys kuulla, että he ovat vaalineet vääriä näkemyksiä ja että heidän on muututtava, jos he eivät halua vastaanottaa vitsauksia. Ovatko he tarpeeksi nöyriä hyväksyäkseen Jeesuksen oikaisun?
Kaikki reformikirkot uskovat lähes järkähtämättömästi olevansa ainoa oikea kirkko ja että laajempi kirkkoyhteisö on kehittynyt kokonaan Babyloniksi eikä se enää saa Jumalan siunauksia tai hyväksyntää. Jos näin olisi, niin miksi Jumala ponnistelee jatkaakseen Orionin suuren seitsemännen päivän adventistiseurakunnan historiaa? Vuosi 1986, neljäs kirkko ja neljäs sinetti, on pääasiassa suuren seitsemännen päivän adventistikirkon historiaa. Orion osoittaa, että kirkot ovat olemassa rinnakkain. Lue kirkoille osoitetut kirjeet uudelleen; kaksi ryhmää on aina merkitty. Reformikirkot ymmärsivät tämän tietysti nopeasti, kun välitin heille tammikuussa ensimmäisen tutkimuksen Orion-kellosta. He ymmärsivät, että kello osoittaa selvästi, ettei suuri seitsemännen päivän adventistikirkko ollut täysin suljettu Jumalan armosta, ja se kyseenalaistaa heidän väitetyn monopolinsa ainoan todellisen Jumalan kirkon asemassa vuodesta 1914 tai 1951. Tästä syystä uskonpuhdistuskirkkojen yleiskonferenssit hylkäsivät Orionin sanoman välittömästi ja lähettivät heille vastaavan kiertoviestinsä. Tiedän tämän henkilökohtaisesta kokemuksestani Seventh Day Adventist Reform Movement -liikkeestä, mutta muutaman saamani sähköpostin perusteella uskon, että täsmälleen sama asia tapahtui myös International Missionary Societyssa.
Toisaalta suuri seitsemännen päivän adventistikirkko häpeää tietysti virheitään, eikä halua niiden tulevan julkisuuteen. Näin ollen myös yleiskonferenssin täytyi tuomita Orionin sanoma täysin väärästä opista ja harhaoppista koostuvana. He myös tunnustavat, että Orionissa on enemmän kuin mitä olin tähän mennessä julkaissut (Orion-tutkimuksen ensimmäisessä versiossa). Ne johtajat, jotka kuuluvat vihollisen leiriin, tietävät varsin hyvin, että Orionin sanoma tuo uutisia pohjoisesta (Jumalan valtaistuimelta) ja idästä (jossa Orion itse on) Danielin 11:44:n mukaan. Se vaivaa heitä ja heidän päätään, paavia, saatanan edustajaa maan päällä, aivan kuten jakeessa sanotaan:
Mutta uutisia idästä ja pohjoisesta saa hänet vaivaamaan; sentähden hän lähtee suurella vihalla tuhoamaan ja hävittämään monia. (Daniel 11:44)
Me kaikki tiedämme, että nämä idästä ja pohjoisesta tulevat "sanomat" johtavat kovaan huutoon, jota myös tässä säkeessä kuvataan. Pyhä Henki johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Ei enää kiistelyä uskonnollisista asioista, ei keskustelua tietyistä vuosikausia vallinneista kiistanalaisista opeista, koska Jumala itse näyttää meille koko totuuden Orionissa. Heti kun kirkko yhdistyy koko totuuden alle, unohtaen kaikki rajat useiden järjestäytyneiden kirkkojen ja sivuryhmien välillä, Saatanan on tullut aika vapista. Tämä pelottaa häntä pohjimmiltaan, koska hän tietää tarkalleen, mitä Orionissa on kirjoitettu: Vastaukset kaikkiin kiistoihin kirkoissa...koko totuus. Hän tietää, että Philadelphian seurakunnassa yhdistyy 144,000 17 ihmistä. Todellinen uskon ykseys, jota Jeesus rukoili Johanneksen luvussa XNUMX, tulee hallitsemaan sitä. Seuraavat artikkelit pelottavat Saatanaa, koska hän ymmärtää, että Jumalan Henki on alkanut vaikuttaa joihinkin. Saatana on tiennyt tuhansia vuosia, että tämä lopulta tapahtuisi! Hän antoi käskyn rakentaa Gizan pyramidit Orionin vyötähtien täsmälliseen järjestelyyn. Hän pyhitti heidät auringonpalvontaan, koska tiesi, että todellinen Jumalan pyhäkkö tai sen symboli, todellinen ja todellinen Orionin tähtikuvio taivaalla, kantaisi eräänä päivänä erityisen viestin. Hän tiesi, että se tunnistaisi Jumalan kansan tutkivan tuomion aikana ja näyttäisi heille totuuden kiistanalaisista asioista, joita ei toistaiseksi ymmärretty selvästi Raamatusta ja jotka aiheuttivat kestäviä erimielisyyksiä adventtiväestön keskuudessa. Saatana määräsi pyramidit tällä tavalla saadakseen käytännössä kaikki ajattelemaan, että Orionin sanoma on väärennös ja väärä oppi.
Saatana varoitti palvelijoitaan, jotka olivat jo soluttautuneet kaikkiin kirkkoihin ja sivuryhmiin: "Varokaa Orionin sanomaa. Te ette saa antaa jäsenten tutkia tätä!" Siksi ihminen kuulee "johtajien" kaikkialla sanovan, kuten "Älä tuhlaa aikaasi siihen Orionin hölynpölyyn. Se on vain ajanhukkaa!" Missä ne johtajat ovat, kun sunnuntain lait todella tulevat ja kaikki osuu täsmälleen kellon kahden viimeisen päivämäärän, 2012/2013 ja 2014/2015, kanssa? Eivätkö he ole niitä, jotka pyytävät kiviä putoamaan niiden päälle ja hautaamaan ne?
Kunpa Orion vain tunnustettaisiin siitä, mitä se todella on: Jumalan viimeinen sanoma ja kutsu poistaa kaikki esteet seitsemännen päivän adventistiseurakuntien liitolta. Se on viesti seurakunnille, että heidän tulee hävetä menneitä virheitään, katua niitä, myös etsiä anteeksiantoa ja olla toistamatta niitä virheitä. Jos he tekisivät niin, mikä estäisi sitä uskon yhtenäisyyttä, joka oli kadonnut matkan varrella vuodesta 1844 lähtien, johtamasta lopulta kovaan huutoon?
Tässä "Throne Lines" -artikkelisarjassa löydämme neljä muuta päivämäärää Orionin kellosta. Jokaisella näistä päivämääristä on erityinen tarina kerrottavana. Työskentelin pitkään ja lujasti rukouksen kanssa kerätäkseni tosiasiat, jotka haluan selittää teille näissä artikkeleissa. Joissain tapauksissa jouduin kaivamaan syvälle, koska monet asiat on tahallisesti peitetty ja haudattu. Saatana ei halua tiettyjen asioiden tulevan päivänvaloon.
Alussa kysyin, kuinka on mahdollista, että tietynasteisesta tunnustuksesta ja katumuksesta huolimatta seitsemännen päivän adventtikirkko on mennyt pidemmälle polkua pitkin yhä tiiviimpää yhteyttä Roomaan. Jeesus puhuu niin kovia sanoja Tyatiran kirkkoa vastaan ja jopa kutsuu sitä avionrikkojaksi. Jotain on täytynyt tapahtua 50 vuoden aikana vuosina 1936-1986, mikä on jäänyt huomioimatta. Tunnistimme oikein vuonna 1936 alkavan ajanjakson Pergamos-aikakaudeksi, joka heijastelee klassista Pergamos-aikakautta: kompromisseja, jotka turmelivat vääriä oppeja ja kehittyivät lopulta pakanudeksi, lopulta Tyatiraan.
Luetaanpa uudestaan seitsemännen päivän adventistien Raamattukurssi ("Seminario Revelaciones del Apocalipsis"), jonka mainitsin jo edellisessä artikkelissa. Ilmestyskirjan 2:12-17 jakeiden kommentit sanoo:
Ja Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita; Näin sanoo se, jolla on kaksiteräinen terävä miekka; Tiedän sinun tekosi ja missä sinä asut, missä Saatanan istuin on, ja sinä pidät kiinni minun nimestäni etkä ole kieltänyt uskoani vielä niinä päivinä, jolloin Antipas oli uskollinen marttyyrini [uskolliset uskonpuhdistuksen adventistit], joka tapettiin teidän keskuudessanne, missä Saatana asuu [Eurooppa, erityisesti Saksa vuonna 1936]. Mutta minulla on vähän sinua vastaan, koska sinulla on siellä niitä, jotka pitävät Bileamin oppia, joka opetti Balakia heittämään kompastuskiven Israelin lasten eteen, syömään epäjumalille uhrattua ja harjoittamaan haureutta. [maailmallisuus, terveysviestin huomiotta jättäminen, pukeutumisstandardit]. Samoin sinulla on ne, jotka pitävät nikolaitalaisten oppia [auringonpalvonta, joulupukki jne.], mitä vihaan. Katua; tai muuten minä tulen pian luoksesi ja taistelen heitä vastaan suuni miekalla [Raamattu]. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille; Voittajalle minä annan syödä kätkettyä mannaa ja annan hänelle valkean kiven, ja kiveen uuden nimen kirjoitettuna, jota ei tiedä kukaan muu kuin se, joka sen saa. (Ilmestys 2:12-17)
[Pergamos] kattaa neljännen, viidennen ja kuudennen vuosisadan ensimmäisen osan [toistossa kansallissosialismin vuoden 1936 jälkeinen ajanjakso, kommunismin aika, kylmä sota ja lopulta ekumeeninen liike]. Kun Saatana näki, ettei hän voinut tuhota kirkkoa vainolla, hän yritti turmella sen viettelemällä sen kompromissiin hallituksen kanssa. [myönnetty kompromissi Hitlerin hallituksen kanssa, ekumenia ja paljon muuta luettavaa tulevissa artikkeleissa], ja näin kääntymättömät pakanat [esim. jesuiitat] soluttautuivat kirkkoon ja osallistuivat heidän oppiinsa. Pakanallisuus, joka oli tullut kirkkoon, veti sen pois hengellisestä voimastaan.
Tiedämme, että Orion kertoo meille pääasiassa seitsemännen päivän adventtikirkoista ja niiden historiasta. Joten kysymys kuuluu: mitä tarkalleen ottaen tapahtui seitsemännen päivän adventtikirkossa kehittääkseen siitä ekumeeniseksi kirkoksi tai toisin sanoen avionrikkojaksi? Jos haluat lukea lisää siitä, miksi ekumeenista liikettä tukeva kirkko on luopumassa, haluaisin viitata lukijaan artikkeliin, jonka otsikko on Ekumeeninen adventisti luokkaan Mitään ei tapahtunut?
Onko mahdollista, että tämä kauhea kehitys jatkuu edelleen pääasiassa joidenkin johtajien väärän näkemyksen vuoksi kahden maailmansodan aikana, koska nämä johtajat olivat sitä mieltä, että adventistit voivat osallistua asepalvelukseen rikkomatta Jumalan lakeja, kuten uskonpuhdistuksen adventistit niin kiihkeästi korostavat?
Mielestäni ei. Luemme äskettäin julkaistun lausunnon Adventistinen maailma aiheesta, jonka on kirjoittanut maailmanlaajuisen seitsemännen päivän adventtikirkon pitkäaikainen entinen presidentti Jan Paulsen:
Selkeää ajattelua asepalveluksesta
Kirjailija: Jan Paulsen
Olen monella tapaa toisen maailmansodan lapsi. Nuorena poikana näin noiden vuosien hirvittävän tuhon – pilatun elämän, perheiden vähentymisen ja yhteiskunnan laajamittaisen mullistuksen. Perheeni oli evakuoitu maalle, ja viisi sodan vuotta asuimme vanhan koulurakennuksen talonmiesasunnossa. Luokkahuoneet oli muutettu asuntolaiksi, joissa oli yli 300 nuorta saksalaissotilasta.
Muistan eräänä päivänä sodan lopulla kysyneeni äidiltäni: "Miksi saksalaiset sotilaat itkevät?" Kuulin heidän itkevän huoneissaan. Äitini vastasi: "He ovat vain nuoria poikia. He kaipaavat kotiaan; he kaipaavat äitejä ja isiä. He eivät ymmärrä, miksi heidän täytyy olla täällä Pohjois-Norjan kylmässä. He eivät ymmärrä, miksi heidän täytyy olla osa tätä kaikkea." He olivat nuoria miehiä, joilta oli riistetty mahdollisuus kasvaa aikuiseksi ja kokea toisenlaista nuoruutta.
Nykyään, yli 60 vuotta pois tuosta ajasta, maailma on kokenut syvällisiä muutoksia – poliittisia, taloudellisia ja teknologisia. Silti armeijan rooli monien kansojen elämässä sekä monikansallisissa kiistoissa ympäri maailmaa asettaa edelleen lujasti edessämme tärkeän moraalisen ja hengellisen kysymyksen: Miten kristityn – seitsemännen päivän adventistikristityn – pitäisi suhtautua armeijaan? Ja kun meidän on valittava palvella asevoimissa – joko taistelijana tai jossain muussa ominaisuudessa – minkä periaatteiden tulisi ohjata meitä?
Ohjaavat periaatteet
Me jokainen tunnemme vahvaa sukulaisuutta – solidaarisuutta – oman kansansa ja maamme kanssa. Kansalaisuutemme kansassa herättää lojaalisuuden tunteen, jakamista sekä niiden ihmisten kamppailuihin että iloihin, joiden parissa elämme. Ei ole hyvettä eristäytyä yhteisöistämme. On luonnollista tuntea kansalaisylpeyttä, ja on terveellistä osallistua sen kansan elämään, johon kuulumme. Mutta miten tämän solidaarisuuden tunteen pitäisi ilmaista itseään, kun on kyse maamme armeijasta, kun tärkein velvollisuutemme Jumalaa kohtaan nostaa jännitteitä, joita ei aina ole helppo sovittaa?
Uskon, että tästä aiheesta keskustelun on perustuttava kahdelle olennaiselle perustalle.
Ensinnäkin kirkko on kutsuttu olemaan yksiselitteinen periaatteen ääni.
Sota, rauha ja asepalvelukseen osallistuminen eivät ole moraalisesti neutraaleja asioita. Raamattu ei ole vaiti näistä asioista, ja kirkon, tulkitseessaan ja ilmaiseessaan Raamatun periaatteita, tulee olla moraalisen auktoriteetin ja vaikutuksen ääni. Tämä ei ole "valinnainen" vastuu, jonka voimme jättää syrjään, jos siitä tulee epämukavaa tai se on vastoin enemmistön tunnetta. Jos olemme hiljaa, epäonnistumme velvollisuudessamme Jumalaa ja ihmiskuntaa kohtaan.
Toiseksi kirkko on Jumalan armon välittäjä.
Kun kannat aseita, annat ymmärtää, että olet valmis käyttämään niitä toisen hengen ottamiseksi. Tämä on myös perustavanlaatuinen vastuu. Jokainen ihminen valinnoistaan tai käytöksestään riippumatta on äärettömän arvokas Jumalalle. Kun kirkko ilmaisee itseään tässä asiassa ja tarjoaa neuvoja sekä omille jäsenilleen että laajemmalle yhteiskunnalle, se ei saa koskaan antaa itsensä unohtaa tätä yhtä muuttumatonta tosiasiaa: Jumala, jota palvelemme, on parantaja ja pelastaja. Parantaminen ja pelastaminen ovat myös kirkon ensimmäinen toiminta. Kun yksilöt kamppailevat näiden kysymysten kanssa – ja kenties tekevät valintoja, joita he jälkikäteen ajatellen eivät toivoneet tehneensä – seurakunnan on jatkuvasti heijastettava Jumalan ääretöntä, parantavaa rakkautta.
Nämä asiat mielessä pitäen haluaisin siis pohtia kahta kysymystä koskien kirkon suhtautumista asepalvelukseen, sekä historiallisesti että nykyään. Nämä kysymykset – laajat huolenaiheet – ovat tulleet minulle kerta toisensa jälkeen viime vuosina, kun olen vieraillut sekä maallikoiden että kirkkojohtajien kanssa monissa osissa maailmaa.
1. Selvyyden menetys?
Kirkkomme historiallinen kanta asepalvelukseen ilmaantui selvästi noin 150 vuotta sitten – hyvin varhaisessa historiassamme, Yhdysvaltojen sisällissodan taustalla. Konsensus, joka ilmaistaan sen ajan artikkeleissa ja asiakirjoissa sekä vuoden 1867 yleiskonferenssin päätöslauselmassa, oli yksiselitteinen. ”…[A]aseiden kantaminen tai sotaan osallistuminen rikkoo suoraan Vapahtajamme opetuksia ja Jumalan lain henkeä ja kirjainta” (1867, viides vuosikokous). Tämä on yleisesti ottaen ollut ohjaava periaate: Kun kannat aseita, tarkoitat, että olet valmis käyttämään niitä ottamaan toisen hengen, ja yhden Jumalan lapsen, jopa ”vihollisemme” hengen ottaminen on ristiriidassa sen kanssa, mitä pidämme pyhänä ja oikeana.
Vuosien ajan tämä periaate on muokannut seitsemännen päivän adventistien käyttäytymistä sekä rauhan että konfliktien aikoina. Monet ovat valinneet lääketieteellisen työn asevoimissa. He osallistuvat parantajina. He sanovat kansakunnalleen: "En voi toimia elämän riistäjänä; se tuhoaisi minut yksilönä. Mutta voin auttaa ihmisiä, joita tämä konflikti loukkaa. Voin toimia kristittynä, jos voin toimia parantajana."
Nykyään joissakin maissa nuoria koskee luonnos – pakollinen asepalvelusjakso. Onneksi useimmissa tapauksissa tarjotaan vaihtoehtoinen palvelu, joka ei edellytä yksilön harjoittelua tai käsien käyttöä. Tämä vaihtoehto voisi yksinkertaisesti olla puolitoista vuotta kovan työn tekeminen teiden rakentamiseen tai jossain muussa kansalaishankkeessa auttaminen.
On kuitenkin maita, joissa luonnos riistää sinulta kyvyn käyttäytyä adventistiuskoisena. Et voi pitää sapattia. Sinulle ei ole annettu muuta vaihtoehtoa kuin kantaa aseita. Tällaisissa olosuhteissa sinulla on edessäsi erittäin vakava valinta. Erimielisyyden rangaistuksen hyväksyminen – kenties jopa vankeus – voi olla päätös, jonka teet vain ollaksesi uskollinen perustavanlaatuiselle vakaumuksellesi ja Herrallesi.
Onko tänään epäselvyyttä kirkon asemasta? Olemmeko tehneet hyvää työtä ilmaistaessamme nämä periaatteet? On selvää, että tähän kysymykseen ei vastata samalla tavalla kaikissa maailmankirkon osissa. Kuitenkin keskustellessani kirkon jäsenten kanssa monissa eri maissa olen ajoittain aistinut tietynlaisen ambivalenssin historiallista asemaamme kohtaan – ehkä tunteen, että "se oli silloin ja tämä on nyt". Ja silti en tiedä mitään syytä, miksi tämän pitäisi olla niin.
2. Moraalisen ohjauksen puute?
Tämä johtaa minut toiseen kysymykseeni. Annammeko kirkoissamme ja kouluissamme riittävästi ohjausta nuorille, kun he kohtaavat vaikeita valintoja armeijapalvelukseen liittyen? Olemmeko toisinaan laiminlyöneet roolimme moraalisena kompassina tässä asiassa? Koska heidän seurakuntansa ei ole saanut ohjausta, pitävätkö jotkut nuorista armeijaan liittymistä "vain uutena uravaihtoehtona" pikemminkin kuin monimutkaisena moraalisena päätöksenä, jolla on mahdollisesti kauaskantoisia, ehkä odottamattomia seurauksia heidän omalle hengelliselle elämälleen?
Ei ole vaikeaa ymmärtää voimia, jotka voivat saada jonkun harkitsemaan sotilasuraa. Heidän valintansa voi ohjata halu palvella maataan tai armeija voi avata koulutus- ja ammatillisia mahdollisuuksia, joita ei ehkä ole saatavilla missään muualla. Nuoret saattavat nähdä sen lyhyen aikavälin vaihtoehtona, kaivattua ponnahduslautana johonkin muuhun. He saattavat nähdä sen "tarpeellisena pahana" – tienä tulevaisuuteen, joka heidän on taloudellisten resurssien tai muiden mahdollisuuksien puutteen vuoksi otettava käyttääkseen potentiaaliaan.
Kuitenkin joissakin tapauksissa vapaaehtoisesti asevoimiin liittyminen merkitsee sitä, että uhrataan valinta olla kantamatta aseita tai pyytää sapatin pitoa. Päätät vapaasti luopua oikeuksistasi näissä asioissa. Ja siksi kysyisin: "Oletko todella ajatellut tätä? Oletko miettinyt seurauksia suhtellesi Kristukseen ja omaan syvimpään vakaumukseen?"
Jotkut saattavat laskea riskin ja sanoa: "Vaikka minulla ei teknisesti voi valita, kannanko aseita vai en, yhdeksän kymmenestä on mahdollista, etten joudu taistelutilanteeseen, jossa minun on käytettävä niitä." Mutta riippumatta siitä, lähdetkö taisteluun vai et, olet tehnyt päätöksen tietyistä perusarvoista ja julistanut sen julkisesti. Hyväksyt mahdollisuuden, että saatat joutua menemään tälle tielle, ja tämä tekee väistämättä jotain sinulle ihmisenä. Se muuttaa ja muotoilee sinua. Kun päätät ennakoivasti hyväksyä olosuhteet, joissa sinua saatetaan vaatia kantamaan aseita tai menettämään kykysi pitää sapatti, ehdotan, että olet asettanut elämäsi hengellisen ja moraalisen perustan vakavaan vaaraan.
Joten kun armeijan rekrytoijat tulevat yliopistoihimme ja korkeakouluihimme tai jopa yläkouluihimme kertomaan nuorille opiskelijoille asevoimien tarjoamia mahdollisuuksia, antaako kirkko selkeän, vaihtoehtoisen viestin? Kysyykö joku myös: "Oletko miettinyt tätä? Oletko miettinyt, mitä tämä voi tehdä sinulle? Oletko miettinyt hintaa, jonka saatat maksaa niistä perusarvoista, joita todella rakastat?" Yleiskonferenssin pappipalvelusosasto kehittää joitakin erityisiä aloitteita auttaakseen kaivattujen neuvojen ja neuvojen tarjoamisessa kouluissamme ja seurakunnissamme, ja olen tyytyväinen tähän.
Tunnen erityisesti niitä ihmisiä, jotka ovat ottaneet "lasketun riskin" ja joutuvat vedetyksi taistelutilanteeseen, juuri siihen asemaan, jota he olivat toivoneet ja rukoilleet välttääkseen. He eivät näe ulospääsyä. Mitä heidän seurakuntansa pitäisi sanoa heille? "Sanoinko niin?" "Häpeä?" Ei! Kirkko on palveleva, parantava, pelastava yhteisö. Tämä on hetki, jolloin nuori tarvitsee huonoista valinnoista tai vääristä käännöksistä huolimatta tuntea seurakuntansa syleilyn.
Yhteenveto
Tämä ei ole yksinkertainen aihe, eikä se ole "täydellinen"; se on vain yksi osa laajempaa kysymystä sodasta, rauhasta ja kristillisestä vastuusta. Ja esittämäni kysymykset eivät kelpaa äänekkäisiin tai taputtaviin vastauksiin. Ne ovat kysymyksiä, jotka synnyttävät vahvoja – joskus sisäelimiä – tunteita. He ulottuvat syvälle itseymmärryksemme ja identiteettiimme sekä maamme kansalaisina että Jumalan perheen jäseninä. Vastauksiamme muokkaavat suurelta osin omat kokemuksemme ja kulttuurimme sekä rakkautemme maata kohtaan ja halumme osallistua sen historiaan ja tulevaisuuteen. Vaikka nämä ovat vaikeita asioita, niitä ei voida jättää sivuun pelkästään tästä syystä. Ajatelkaamme siis näitä asioita yhdessä – kodeissamme, kirkoissamme ja kouluissamme – ja tehkäämme se avoimin sydämin ja nöyryyden hengessä.
Tämä on selvä toteamus siitä, että aseiden kantaminen tai asepalvelukseen osallistuminen on antiadventistista ja jopa antikristillistä. Minulla on monia ystäviä suuremmassa kirkossa, jotka eivät ole samaa mieltä ja uskovat edelleen, että reformikirkot ovat liian tiukkoja. Ei, rakkaat ystävät, oma kirkon presidenttinne selitti sen teille täällä taas yksiselitteisesti! On synti tappaa lähimmäisen, jopa sodan aikana, ja on syntiä jopa kantaa aseita. Koko artikkelissa ei kuitenkaan mainita sitä, kuinka marttyyrit antoivat henkensä kahdessa maailmansodassa tämän uskon vuoksi. "Rakas Jan Paulsen, etkö voisi ainakin mainita veljiäsi, jotka todella kuolivat tämän saman vakaumuksen vuoksi? Vai pitääkö sinun silti leikkiä piilosta, jotta kukaan ei huomaa, että kaksi reformikirkkoa todella on olemassa? Kyllä, ymmärrän sinua, mutta pitääkö sinun astua niin lujasti reformadventistien jo ennestään kipeille varpaille, ettet edes mainitse heitä äärimmäisen kiistanalaisen lausunnon takana tästä iästä?
Mutta odota, missä on ongelma kirkkojen välillä tässä asiassa? Ongelma ei yksinkertaisesti ole enää olemassa! Kirkon presidentin selkeän lausunnon jälkeen ainakin tämän asian pitäisi olla täysin selvä! Ei aseiden kantamista, ei asepalvelusta, ei tappamista riippumatta siitä, miten tai missä olosuhteissa. Rakkaat reformadventistit, miksi teillä on edelleen ongelmia veljienne ja sisartenne kanssa suuremmassa seurakunnassa?
Totuus on, että on muitakin syviä kuiluja, mutta mistä me niitä etsisimme? Ja mihin meidän täytyy suunnata energiamme varmistaaksemme, että nämä ilmeisen ylitsepääsemättömät esteet voidaan voittaa kirkkojen välillä? Kuten me kaikki tiedämme, se kaikki tiivistyy kuuliaisuuteen Jumalan käskyjä ja Ellen G. Whiten todistuksia kohtaan. Seitsemännen päivän adventistireformikirkot ovat keskittyneet terveyssanomaan (siihen, että ne ovat melkein sokeita kaikelle muulle), ja seitsemännen päivän adventtikirkolla on "liberaali" näkemys asioista, ja jäsenmäärät ovat etusijalla epälojaalien veljien ja sisarten nuhtelemiseen nähden. Siksi maailmallisuus valtaa kirkon yhä enemmän, eikä meidän pitäisi olla yllättyneitä siitä, että enemmistö on nyt Ekumeeniset adventistit.
Kun jotkut itse asiassa avaavat oven maailmalle (ekumeenisten kirkkojen avoimien ovien päivien, maailmanlaajuisten ekumeenisten kirkkopäivien, kaikenlaisen yleisön osallistumisen kautta ekumeenisiin tapahtumiin jne.), toiset vartioivat ovia veljiltään hengellisiin hampaisiin asti aseistettuna Ellen G. Whiten lainauksin ja Raamatun jakein, ja jos joku tekee yhden väärän liikkeen, hänet joutuu välittömästi kuulusteluihin kolmeen aamukokoukseen asti. Molemmat ovat väärässä; molemmat ovat ääripäitä. Kristitynä oleminen tarkoittaa tasapainoisuutta, ei äärimmäistä. Rakkauden tulee olla perusta toisen kanssa asioille, ei voiton tai organisaation kasvun tavoittelulle tai väärinymmärretylle ja liioitellulle liberalismille tai fanaattiselle sensuurille. Mutta mihin vedämme rajan? Olemmeko jo saaneet neuvoja tähän? Vai onko Jumala jättänyt meidät kaikki rauhaan, melkein provosoimalla seurakunnat taistelemaan sellaisista asioista? Oliko Hänen tarkoituksensa aiheuttaa eroa seitsemännen päivän adventistiseurakuntien välillä jättämällä tietyt kohdat hämäräksi Hänen Sanassaan? Ei tietenkään, ja hyvin pian näemme, että Jumala on jälleen kerran selvästi kirjoittanut Orioniin, mitkä Hänen vaatimuksensa ja sanomansa ovat ja mitkä opit ovat Häneltä ja mitkä eivät.
Monet saattavat kysyä: "Todellako? Onko tämä kaikki kirjoitettu Orionilla?" Kyllä, Orionilla on edelleen monia opetuksia seurakunnillemme. Emme ole edes alkaneet ymmärtää kaikkea. Olemme jo tunnistaneet ajanjakson, jonka aikana voisimme odottaa Orionin näyttävän meille jotain enemmän, erityisesti ajanjakson 1936-1986. Odotamme sen selittävän meille, kuinka seitsemännen päivän adventtikirkon oli mahdollista saavuttaa nykyinen langenneen tilansa. Nyt aletaan kaivautua entistä syvemmälle Orioniin yhdessä!
Toistaiseksi olemme tarkastelleet vain osoitintähtiä, Ilmestyskirjan 4:n neljää elävää olentoa ja kellon keskitähteä Alnitakia, Jeesuksen tähteä. Toistaiseksi emme ole ottaneet huomioon, mistä Raamattu aina puhuu seitsemän tähteä kun on kyse Orionista Jumalan kellona. Jeesus pitää kädessään seitsemää tähteä, mutta toistaiseksi olemme käyttäneet niistä vain viittä ratkaisemaan kirjan arvoituksen seitsemällä sinetillä. Joten mitkä tähdet puuttuvat tarkastelustamme?
Korjata! Toistaiseksi emme käyttäneet kahta tähteä, jotka muodostavat lopun Jumalan valtaistuimesta:
Alnilam, vyön tähtien keskiosa, Isän Jumalan valtaistuin ja
Mintaka, vyötähdistä oikealla, Pyhän Hengen valtaistuin.
Toistaiseksi emme ole antaneet näille tähdille mitään merkitystä tai linjoja. Haluan tehdä sen juuri nyt. Kuten ennenkin, piirrämme viivat kellon keskeltä (Alnitak, Jeesuksen tähti), mutta tällä kertaa kummankin kahden muun valtaistuintähden läpi. Jos katsomme Orionia paljaalla silmällä, näyttää siltä, että kolme vyötähdettä olisi asetettu täydelliseen linjaan, mutta niin ei todellakaan ole. Mintaka on hieman linjan yläpuolella ja Alnilam hieman sen alapuolella. Tämä pieni muutos johtaa kahteen linjaan, jotka näyttävät jatkuvasti laajenevalta valonsäteeltä, joka loistaa kahden vuoden ajan Orionin kellossa:
Kuten kuvasta helposti huomaamme, Jeesus paljastaa vielä kaksi Orionissa merkittyä vuotta: 1949 ja 1950. Nyt haluan korostaa punaisen värin käytöllä, että tässä on kyse hyvin erikoisista viivoista ja vuosista. Sanon tämän siksi, että näitä vuosia osoittavia kahta kellon osoitinta eivät ole muodostaneet Jeesus ja pelkät serafit (XNUMXsiipiset enkelit), vaan koko jumaluus: Poika, Isä ja Pyhä Henki itse. Näitä kolmea jumalallisen neuvon persoonaa edustaa kolmio, joka osoittaa vuosiin 1949 ja 1950! Tässä on kysymys äärimmäisen pyhyydestä, ja me tallaamme pyhää maata. Se koskee oppeja ja asioita, jotka liittyvät itse Jumaluuteen, missä jumaluutta ja Hänen jumalallista pelastussuunnitelmaansa vastaan hyökättiin! Älkäämme koskaan unohtako tätä, kun jatkamme tutkimustamme!
Tarkastellaan nyt jokaista näistä hyvin erityisistä päivämääristä erikseen ja yritetään saada selville, mitä tapahtui niinä vuosina, jotka ovat Jumalalle ja Hänen kansalleen niin tärkeitä, että ne korostetaan Orionissa "The Throne Lines", kuten kutsun tätä nimenomaista kolmiota tästä lähtien. Matkallamme adventtikirkon menneisiin kokemuksiin löydämme asioita, jotka eivät ole vain jakaneet kirkkoa sisäisesti eri leireihin, vaan myös edelleen estävät kirkkoja yhdistymästä.
Tulemme huomaamaan, että Jumala on merkinnyt nämä vuodet osoittaakseen meille selvästi, mikä meitä erottaa, ja myös osoittaakseen, kuinka tärkeänä Hän pitää näitä uskonnollisia kysymyksiä ja mitä Hän haluaa meidän tekevän. Hän haluaa meidän yhdistyvän, ja Hän näyttää meille, ettei yksikään seurakunta seiso totuuden varassa. Tutkimuksessamme paljastuu, että mikään seurakunnista ei todellakaan tee Jumalan tahtoa. Totuus näytetään täydellisesti ja selkeästi – se totuus, jonka Jumala on vahvistanut suuressa ilmoituksessaan, kirjassa, jossa on seitsemän sinettiä Orionissa. Seuraavat artikkelit osoittavat kauheita seurauksia monille johtajille, ja heidän on päätettävä, jatkavatko aiempia näkemyksiään ja menevätkö kadotukseen vai opettavatko ja elävätkö Jumala heiltä sitä, mitä Jumala vaatii. Oletan, että monet heistä olivat jo peloissaan kuoliaaksi heti, kun he näkivät kaksi uuden vuoden päivämäärää yllä olevassa kaaviossa; he tietävät tarkalleen mitä tarkoittavat.
Jumalan puolesta päättäminen vaatii monien johtajien korkeimman uhrauksen. Totuudella on hintansa! Monille se merkitsee kaiken maallisen tuen menettämistä ottaakseen kantansa Jumalan puolelle. Auttakoon Hän heitä tuntemaan totuus ja antakoon heille voimaa tehdä oikeat päätökset Hänen puolestaan hinnalla millä hyvänsä. Siunatkoon Hän heitä – he ovat veljiämme, ja Jeesus kuoli heidän puolestaan. Meidän tulee rakastaa heitä niin kuin Hänkin. Orion auttaa meitä erottamaan totuuden virheestä ja oikaisemaan veljiämme ja sisariamme Jumalan rakkaussanomalla Orionilta.
Loppujen lopuksi ne 144,000 XNUMX ovat opettajia, jotka muodostavat Filadelphian kirkon, ja "Philadelphia" tarkoittaa "veljellistä rakkautta"!